Antakaa mun olla
jättäkää mut rauhaan
Yksin omaan maailmaani
saippuakuplia vetyperoksidisissa hiuksissa
kyynel jos toinenkin ja liian paljon anteeksipyyntöjä.
Mä melkein ratkesin itkemään syömispaineissani J:n isovanhempien luona. Olohuoneen nahkasohva (oliko se nahkaa, olin liian ahdistunut jotta voisin nyt muistaa) painoi reisiläskit lyttyyn. Yhteen kasaan, mua etoi. Lasittunut katse tuijotti ei-mihinkään ja suljin mun korvani J:n ääneltä kun se sanoi, että mennään nyt keittiöön. Ei ei älä vittu pistä mua menemään sinne! Mun olo oli syyllinen, kamala ja itsekäs kun J jätti mut olohuoneeseen yksin (tuli myöhemmin takaisin ja halasi lujasti).
Se oli pettynyt ja vihainen, surullinen ja ihan helvetin täynnä mun pelleilyä. Luulen...
Jos kysyisin samaa häneltä, vastaus olisi että en muka ole tosissani. Pää vääristää, mun mieli on kamalan sekainen. Pelokas. Mä en jaksa tätä enää. Mä en jaksa sitä, että muut kärsivät mun takiani ja joutuvat joustamaan.
Mitä mä vastaan niille jotka kysyy miksen syö, ja annanko vain väkinäisiä hymyjä takaisin kun sanotaan, että olen kovin laiha ja kalpea.
Antakaa mun olla
jättäkää mut rauhaan
Yökylässä keskellä viikkoa, ja nukkumaan vasta vähän ennen kolmea.
Nyt mä olen kotona yksin. Ahdistaa, itkettää, ja päässä raivoaa.
Viiltää viiltää, hieman vain.
Ranteeseen mielellään, olisin pulassa.
Reisiin ehkäpä, sen mä ansaitsen.
Uusi rakkausulkoasu. Pidän.
Pidättekö tekin?







