Huuda

Paistan lettuja ja valmiiden päälle ladon vadelmahilloa.

Syön syön syön,

hieman vettä,

lisää ruokaa.

Puhelin värisee äänettömässä tilassa lattialla.                                           En vastaa.

Antakaa mun vajota tähän paskaan.
Omaan heikkouteeni ja typeryyteeni.

Niihin unelmiin

toiveisiin

hajonneisiin

maahan vajonneisiin

sieluton

käytännössä kuollut.

Mä en pärjää yksin. Apua.

Sormi piirtää rannetta pitkin pystysuunnassa viivaa.

Entäpä jos sormen sijasta olisikin jotakin terävää.

 Se voisi olla hyvä.

Herätä mut maanantaina

Mä kerron miten kaikki on okei.

Monni nosti hihaa
ja vasemman olan paljaaksi.

"Mä arvasin."

Mitä, miten,

sillä en kai minä noin läpinäkyvä sentään.

Alkoholia ja itkusta väsyneet silmät.
Pää painautuneena J:n syliin, ja kädet paijaa päätä

...paha pois pois katoa. 

Mun siivet katkesi ja mä putosin. Sille faktalle, etten mä tule koskaan paranemaan tästä. En ikinä. Itkin sitäkin, että tahdoin viiltää (sillä pelkään, enkä ole varma mitä).

Mustat kynnet. 

Mä tahdon raapia ihon rikki ja kuihtua pois.

Get up

J nukkuu päänsärkyään pois ja minä pelkään migreeniä. Miten toimisin tilanteessa jos toiselle iskee semmoinen ja olen auttamattoman avuttomana vieressä, ja nyyhkytän sitä kuinka tekee pahaa toisen puolesta. Toivon, että päänsärky menee pois.

Eilen aamupaino 48,8

Tänään aamupaino 48,7

pieni pienempi pienin, mutta en minä. Liian löysä vatsa ja valtavat jalat. Mutta en ole oksentanut. Kahteen päivään ja nyt kolmannen aamu. Mä pyysin J:tä jäämään huomiseen asti mun luo. Etten mäsäyttäisi (*nerokas termi käytettäväksi ahmisiskohtauksesta ja sen jälkeisestä oksentamisesta, aka bulimiasessiosta). Mä huomaan etten oikeasti jaksa enää niin. Näin on parempi. Tosin silläkin uhalla etten mä voi syödä mitään. Ainakaan kovin paljon.

Silloin pää ei kestäisi sitä.

Mun sairas pääni ja sen ajatukset.

Koulun suhteen mä yritän parantaa, vaikka jäljelläolevat kaksi viikkoa eivät lohduta tai korvaa menetettyjä koulutunteja. Niitä on tullut liikaa. Mä tiedän, että mun koulunkäynti kärsii pelkästään syömisongelmien takia. Ei taida olla hirmu normaalia se, että lintsaa koulusta käydäkseen ostamassa ahmittavaa ja venyttää senpäiväisen session iltaan asti. Sydän heittää voltteja rintakehässä sen jälkeen ja mun kurkkua polttelee. Silti yhä uudestaan mä annan itseni tehdä niin.

Mutta mä kestän sen kyllä. Mä toivoisin, että kaikki olisi paremmin kesällä kun en joutuisikaan olemaan yksin. J, Monni, Meri ja ehkäpä Vohveli sekä toivottavasti monet muut mun ympärillä. Pääsisin irti siitä jokapäiväisestä, ja oksennuksen sijaan maistaisin elämän mun huulilla pitkästä aikaa. Toiveajattelua, luulen. Mä olen vain optimisti henkeen ja vereen.

Ulkona on 20,6 astetta lämpöä. Ja silti mä palelisin.

Tahdon piknikille, dominokeksejä, jäätelöä ja pepsi maxia.

Mutten mä saisi. Kahvia mustana on mun tuomioni.

Kaunista lauantaipäivää enkelini. Tsemppiä ja voimia ♥ !

End of days

Nyt on oikeastaan ainoa hetki kirjoittaa. Muuten mä en voi tai korkeintaan niin, että J mun selän takana seuraamassa. Ahdistaa ja itkettää, ja kahvia mustana. Mulla on voima käsissäni tänään ja vihreää teetä kupissa. Eikä mun tarvitse tyhjentäytyä tänään. Helpotus. Enmä voi nähdä loppuviikon ruokasaldoa etukäteen, mutta pidän odotukset korkeina. Päässä velloo ahdistusmylläkkä joka pakottaa mut itkemään omaa huonoutta ja menemään pois piiloon. Yksin. Pakoon. Pois. Ei yksinolo helpota, koska se pelottaa. Mutten pysty kohtaamaan muita, ja tekohymy mun harmailla sateisilla kasvoillani.

Pony

Dame - Pony

I've got a sweet secret under my bed
Have to hide it from my friends
'Cause my pony is the fastest in the world
She almost flies in the morning sky

She's so cool, her eyes burn brighter
She could suck me dry

Why shouldn't I just kill my Pony
She's a disease inside my head
I'm giving all of me away
I get nothing back, she's a liar

I've got a sweet secret under my bed
Or inside my head like mom said
She's all I got, she makes me perfect
And they can see me and I am pretty
When I'm riding

She's so cool, her eyes burn brighter
I could suck her dry

Sail away

 

Miljoonat kiitokset teille ihanille rakkaille murusille, jotka jaksatte antaa toivoa ja voimia mulle. Vaikka vaikuttaisin välinpitämättömältä ja kuin kaikki sanat teiltä olisi mulle vain ilmaa, ei niin ole. Mun olo helpottuu joka kerta, kun muhun jaksetaan uskoa.

Loppuviikkona mä en voi oksentaa. Huomenna vielä, mutta pehmeä laskeutuminen irtipääsyyn (etten oksentaisikaan huomenna). Edes hetkeksi irti, edes pari päivää. Keskiviikosta lauantai-iltaan asti mä olen J:n kanssa. Mä olen onnellinen. Sunnuntaina höyhenmiitti. Sielläkin mä olen onnellinen. Ja mä oikeasti jaksan usko siihen ettei mun ole pakko oksentaa. Että mä voisin pärjätä hetken ilman sitä euforista tyhjyydentunnetta. Puhdasta ja samaan aikaan niin syntisen likaista.

Kaunista keväänloppua teille. Kesä on vapaus ja vapaus on hyvä. Voimia tuhannesti teille ♥ kaikki paha kääntyy vielä hyväksi. Minäkin jaksan välillä uskoa niin :-)

Sleep

Mä odotan takaisin kylmyyttä mun ihon pinnalla ja sisällä luissa.

Sisäinen kylmyys on paha, se on suru.

Pintaa riipaiseva kylmyys on hyvä.

Se on keveys, kauneus ja onnistuminen.

 En selvinnyt tänään. Nollasin tilanteen. Tiedättehän. 

En päässyt alkupisteeseen. Se tiesi vettä litrakaupalla, vihreää teetä ja laksatiiveja.

Olen paha ja mun teot rumia.

Ehkä minä itse olen pakkanen ja kylmyys.

Siperian jäähuurteiset aavikot.

Mä olen kuollut. Hukkunut. Kadonnut.

Etsintäkuulutan itseni jälleen.
Missä on se joka oli joskus.
Tahdon tavata hänet jälleen.

Uskallanko?

Let it go

 

Hyvä olla.
En mä muuta osaa sanoa. Ei mun tarvitse.

Toinen yö J:n vierellä edessä, toivottavasti. Huominen voisi jättää tulematta. En minä ilkeyttäni juo kahvia mustana kahvikekkereillä, jos on tarjolla kakkua keksejä pullaa konvehteja riisipiirakoita pasteijoita ja sen sellaista. No jokatapauksessa pelkään huomista. Minun pelkoni on sitä, että kammoksun ihmismassaa ja ruokaa samassa yhteydessä. Ne arvioivat pahansuovilla katseillaan laihakkaa tyttörukkaa, jonka käsissä posliininen kahvikuppi tärisee. Kahvia läikähtää lattialle.

(kauhuskenaarioita ja odotuksia huomiselle)

Mutteivat ne rumat katseet tiedä mitä tämä kaikki kätkee taakseen.

Se on syvällä näkymättömissä. Näkymätön.

Olisinpa minä. Etten olisi tässä. Etten olisi minä.

Olisi vain ilmaa, ääriviivoja ja heikko sydän, joka vaihtoi omistajaa.

En parane koskaan, siitä mitä sanotte syömishäiriöksi.
Silmänlumetta ja ilmeettömmät kasvot.

Start something

Olisko se helpompaa, vain luovuttaa. Suosiolla. Kun voimat eivät riitä, koulunkäyntiin tai ihmissuhteisiin. Ei edes oksentamiseen. Jäisin vain nukkumaan. Päivästä toiseen. Muttei se ole se mitä mä tahdon. Tahdon kesän, tahdon iloa ja naurua, tahdon haleja, tahdon illanistujaisia ja alkoholia. Elää eikä kuolla painon alle.

Kävisin terveydenhoitajalla, kuraattorilla tai soittaisin johonkin. Mihin, minne ja mitä mä sanoisin. Ei se varmasti tietäisi suoria lähtöpasseja osastolle, vaikka minä olen ahminut ja oksentanut nyt kaksi ja puoli kuukautta päivittäin, viillellyt satunnaisesti (viimeksi neljä päivää sitten) ja ollut muutenkin laihdutuskierteessä pian kaksi ja puoli vuotta. Niinkö mä sanoisin. Mä en tahdo riskeerata mun kesääni ja mahdollisuutta yhdessäoloon J:n kanssa, vain koska olisin heikko luovuttaja ja hakisin apua. Apua mun "ongelmiin". Pah. Yrittäisin edes. Vannoin ettei ennen neljääviittä. Vaikka aika merkityksetöntä se on.

Mun elämä on turhauttavaa. Enemmän se olisi sitä silloin jos paljastaisin itseni ja heittäisin viitan harteiltani. Matto vedettäisiin mun jalkojen alta ja mä kaatuisin, polvet ruvilla. Enkä mä usko, että jaksaisin nousta. Rakentaa kaiken uudelleen, kun tämänhetkinen elämä on rakennettu syömishäiriön ympärille ja syömishäiriö on kaiken keskus, joka päättää kaikesta. Mulla ei ole valtaa tai voimaa hallita. Heikko heikko heikko!

Last train home

Kiitos teille rakkaat.

Enköhän minä pärjää.

On pakko pärjätä.

Sen edessä minä kumarran.

Minä selviän kyllä.

Jos olisin kuukausi, olisin elokuu
Jos olisin viikonpäivä, olisin lauantai
Jos olisin kellonaika, olisin 11:11
Jos olisin planeetta, olisin Venus
Jos olisin merieläin, olisin simpukka
Jos olisin suunta, olisin pohjoinen

Jos olisin huonekalu, olisin säkkituoli

Jos olisin neste, olisin vesi
Jos olisin puu, olisin tammi
Jos olisin kasvi, olisin lemmikki
Jos olisin säätila, olisin kaatosade ja ukkosmyrksy
Jos olisin soitin, olisin viulu

Jos olisin eläin, olisin varis tai korppi
Jos olisin väri, olisin sininen
Jos olisin vihannes, olisin paprika
Jos olisin ääni, olisin tasainen
Jos olisin alkuaine, olisin Ag (hopea)
Jos olisin automerkki, olisin hippipaku tai kuplavolkkari

Jos olisin laulu, olisin The End - My Chemical Romance
Jos olisin elokuva, olisin Little miss sunshine
Jos olisin kirja, olisin Muumipeikko ja pyrstötähti
Jos olisin ruoka, olisin makaronilaatikko
Jos olisin paikka, olisin milloin mikäkin
Jos olisin numero, olisin 6

Jos olisin alkoholi, olisin kahvilikööri

Jos olisin makeinen, olisin liitulaku
Jos olisin musiikkia, olisin sekoitus lempigenrejäni
Jos olisin puhelin, olisi lankapuhelin
Jos olisin asunto/talo, olisin kerrostaloyksiö
Jos olisin astia, olisin posliinimuki
Jos olisin kirjain, olisin P

tehkää te perässä :-)

Kaikki menee hyvin, kaikki on paremmin. Huomenna jo, malttamaton.

Niin kauan kunhan minua ja J:tä ei erota huomenna mikään.

Ei edes välimatka joka tekee liian usein kipeää.

Time to pretend

 Kyyneleet kulkee iholla kilpaa verivanojen kanssa.

Tätähän mä halusin,
suorastaan janosin.

Kai mun kuuluu olla

ihan

helvetin

tyytyväinen

itseeni

nyt.

helpotus?

pelastus?

en tahdo nukahtaa. en yksin.

Frozen world

Mä en tee päätöksiä.

Koska yksi hyvä johtaa kymmeneen huonoon.

Mä pelkään epäonnistumista ja leimautumista paskaksi ihmiseksi, jos sanon ei. Mä en tahdo olla se joka saa toisen surulliseksi, pettyneeksi tai vihaiseksi mua kohtaan. Mä pelkään yksin jäämistä. Mä en olisi tässä enää jos olisin missään elämänvaiheessani ollut yksin, vaikka syömishäiriö eristää mut henkisesti muista kokonaan.

On päiviä jolloin se käskee jäädä kotiin vellomaan itsesäälissä ja paastoamaan. Ja sitten on niitä päiviä jolloin mun on pakko ahmia ja oksentaa. Siihen mun elämä oikeastaan rajoittuu.

Ja mua itkettää.
En mä muuta osaakaan enää.

Itkeä. Ahmia. Oksentaa. Ahdistua. Pelätä.

On vaikea päästä ulos kierteestä jonka pohjalle on luonut kokonaan tämänhetkisen minänsä. Tässä en ole minä, se on joku muu. Se joku luo rumimmat ajatukset mun päähäni ja käskee mun tuhota elimistöni. Sitä minä tottelen, mun heikko ruumiini tottelee vahvemman edessä. Mun heikko mieleni on luovuttanut tässä yhden miehen sodassa.

Mä en ole se kenet te luulette tuntevanne.

Mä olen nykyhetki ja tulevaisuus.

Mun menneisyyteni on palanut loppuun tuhkaksi jo aikoja sitten.

Tahdon unohtaa. 

Tahdon löytää itseni.

Se kuka olin, oli kauan sitten.

Lihava onnellinen lapsi.

Mulle ei ole jäänyt käteen mitään kahden vuoden aikana.

Nälkiintynyt surumielinen kakara.

Scared of the dark

49,2

Neljä pilkku kaksi kiloa vielä,

niin minusta on kadonnut 30 kiloa.

Mä en usko tätä. Mä en tule pääsemään edes ensimmäistä opiskeluvuotta uudessa koulussa läpi, saati niin että kolmen vuoden jälkeen mulla olisi paperit perustutkinnosta. Mä tykkään tästä alasta tietyllä tavalla, ihan totta. Vaikka mun jaksamattomuus ja mielenkiinnottomuus on ollut aika voimakkaina viimeaikoina. Koulunkäynti on tähän elämäntilanteeseen vain liian raskasta, henkisesti ja fyysisesti. Samalla kun päässä menee ristikkäin tuhat ajatusta ruoasta. Ei niitä tuntemuksia pääse pakoon. Mä olen pahoillani. Liian usein mä olen pahoillani, eikä se riitä korvaamaan kaikkea. Ja siitäkin mä olen vain kovin pahoillani.

Imuroin, siivoan, vien roskat, käyn kaupassa, käyn kirjastossa, laitan pyörän kuntoon, pesen pyykkiä ja leikin kodin hengetärtä tänään. Parempi mun on saada jotakin aikaiseksi. Tahdon oman kodin. Yksiön tai kaksiön Järvenpään keskustasta. Se olisi kaunis koti, mun koti. Mun ja kanin koti. Tahdon kanin. Vaaleanruskean leijonalupan. Sen nimeäisin Miskaksi.

Hämmentävää. Mun unet ovat kamalan sekavia. Viimeyöt täynnä toimintaa, en pysy perässä itsekään. Nyt kun olen hereillä mä olen miettinyt viimeyötä unimaailmassa. Olen selvästi luonut itsestäni täysin toisen persoonan. Minä olen unissani henkilö, jolla on pelkoja ja muistoja. Mä en ole kokenut paranormaaleja ilmiöitä koskaan itse, mutta tunne siitä että olisin oli todella vahva. Sekin vain unessa. Mun sivupersoonani. Leimatkaa hulluksi. Niin mä tekisin itsekin, mutta tämä tuntuu vain niin mahdottomuudessaan mahdolliselta.

Vielä ehtisin kouluun.
En vain osaa päättää.
Päättämättömyys on mun paheeni.

Kaikki olisi paremmin jos joku kertoisi mulle mitä mä teen, mitä mun kuuluu tehdä. Mitä mun pitää tehdä elämässäni, elämälleni. En osaa itse antaa suuntaa sille. Mä eksyn.

Sanoihin takertujat

Mä olen ihan helvetin vihainen. Itselleni.
Mun heikkoudelle ja vastuuntunnottomuudelle.
Mun kaaosmaiselle elämälle, sille miten mä olen luonut siitä sellaisen.

Heitin juuri kaiken jääkaapista roskiin. Lukuunottamatta margariinirasiaa, tai leikkele -ja juustopaketteja. Minimoin kaaoksen mielestäni tällä, pelkään sortumista. Pelkään voimaani ahmia ja oksentaa. Sitä kuinka kapenevat ranteeni ovat heikot. Mutta voima mielessäni on suunnaton luomaan perkeleitä mun maailmaani. Käteni lähes tärisevät. Enkä ollut koulussa tänään(kään). Suljin puhelimen, koska pelkään seurauksia. Jälleen kerran.

Mä piiloudun maailmalta.

Itken ja juon kahvia.

Vettä ja laksatiiveja.

Huomenna olen hyvä taas.

Mä olen vähemmän rikkonaista posliinia. Mun maailma ei säröile. Kyllä se aina vähän. Mutta jos suljen surun pois silmistä niin saan hymyjä takaisinkin. Nykyään mun on pyydettävä lupa hymyilyyn. Onko se oikein.

Paino on asettunut 50 kilon paremmalle puolelle.
Neljäänkymmeneen ja yhdeksikköön.
 pilkku jotakin.

Tahdon nesteenpoistajia kadottamaan turvonneen olemuksen.

Tahdon Thyroxinia nopeuttamaan kilpirauhasen toimintaa.

Tahdon pitkät kynnet joilla raapia paha olo pois.

Minä elän yksin

Meri, Kuutti ja Monni odottaa kai mun tulevan kouluun huomenna.

Ahdistus on tällä hetkellä vain niin kokonaisvaltaista,
ettei musta olisi huomenna sosialisoimaan.

Ja jos näytän vähänkään alakuloiselta ja surusilmäiseltä, niin mulla on jokin huonosti. No tottakai mä olen nyt valvonnan alla, viikonloppuna mun arvet oli kova huolen -ja esillenostaminen aihe. Ne suree aidosti, mä en vain jaksa uskoa miksi. Mun maailmassani mä saan olla ainoa huolissani minusta, ja minä otan harteilleni apua tarvitsevien huolet. Minä en ansaitse huolenpitoa, pärjään yksin.

Mun on pakko pärjätä, mä loin tän hirviön.

Mun on tuhottava se yksin.

Mun kaula on purtu mustelmille.

Saan siitä kuittailua ja lähes nolostun.

J oli surullinen tänään. Mä olen vähän enemmän huolissani siitä. Se aukoo vanhoja arpiaan valottaakseen mulle miksi se on sellainen kuin nykyään on. Sen menneisyys parin vuoden takaa on täynnä murhetta, se pysäyttää mut täysin.

Voisipa luja halaus ja sata suukkoa viedä kaikki murheet mennessään.

Siihen lohdutusmenetelmään minusta, kurjasta ihmisrauniosta olisi,
kun en koskaan sanoja kykene luomaan lohduksi.

Koittakaa jaksaa arjen keskellä rakkaani, 

teistä on kyllä siihen!

Pärjäilkää ♥

Special

Mä oon yksin tässä kylmässä.

Viima sisällä voimistuu, se ei jätä rauhaan. 

Tämä on sairasta.

Mä ruokin tyhjyyttä mun sisällä ruoalla. Se ei luo helpotusta, ei tähän helvettiin. Miksi mä teen niin, kertokaa mulle miksi. Kuitenkin mä tahdon sen kaiken ulos musta, mä oksennan sen pahan ruman olon pois. Mustaa verta kulkee suonissa, mä näen sen ihon läpi. Joku vei sen kaiken sinne, toi minulle ja pakotti ottamaan vastaan uhrilahjan. Mut on valittu ja kahlittu kantamaan tämä kaikki yksin. Enkä saa sanoa sanaakaan, vaikka J tietää.

Kolme muutakin tietää, ja Vohveli myös.
Se on mun paras ystävä.

Mä piilotin kaiken siltä niin hyvin, ja se kulki mukana mun sairastumisen alkulähteiltä asti. Sitten se sai ominpäin tietoonsa kaiken mitä mä olen käynyt läpi. Mä pelästyin ja etäännyin välittömästi. Jäädytin meidän välit. Vain koska mä pelkäsin. Että jään yksin, etten kelpaa, että koko juttu kasvaa kokoa ja leviää niiden tietoon joiden ei kuulu tietää.

Mulla on ikävä mun ystävää, ja se kysyi nähdäänkö tänään.
Se on kysynyt aiemminkin, useasti.
Mä olen kylmä sitä kohtaan.
Tänään mä en voi.

Mulla on jatkuva ikävä J:n luo, se ei helpota millään. Mä tahdon sen, mutta tajuton ikävä muiden seuraan vaikken mä myönnä sitä. Mä en vain tiedä miten mun pitäisi käyttäytyä Vohvelin seurassa. Mä olen sen silmissä se sama tyttö kuin ennenkin. Mä olen muuttunut mä tiedän, itsekäs ja omahyväinen ämmä. En mitään muuta.

Sä et tiedä mitään

 

Mun kaksi päivää oli täynnä sekavia tunnetiloja.
Ajatuksia jotka on kielletty, eikä kaukana etteivät mun ranteet auki.

Mä pikkuhiljaa alan ymmärtää miten tärkeä mä olen ihmisenä muille. Mun vuoksi itkettiin ja mun puolesta pelättiin ja huolestuttiin. Arvet käsivarressa kertoo sanatonta tarinaa, pahan olon purkua. Sitä ne pelästyivät kai, mutta eiväthän haavat vielä mitään.

Tärkeyden ja arvon painon kertoo myös se miten paljon J kertoi mulle itsestään, sen menneisyydestä jota ei ruusuilla tanssimiseksi kutsuta. Ja pelästyttiin molemmat kuinka se meni itse shokkiin tunnekuohujen vallasta. Ainakin mä uskoin sen olevan jonkinlainen shokkitila.

Mun ei niin väliä, mutta toivon ainakin että ihmisillä oli kivaa ja hyvä olla. Ainakin naurunremakan alle kaikki paha piiloutui niin hyvin, ettei sitä välttämättä humalassa edes ajatellut.

Vielä hetki sitten kun J oli meillä, me käytiin ulkona kävelemässä ja haalimassa Ben & Jerry's :iä kaupasta. Tarkoitus oli katsoa telkkaria, muttei me ehditty kun J:n kyyti tuli. Mä ahmin mun jäätelöpurkin tyhjäksi, tein leipää ja söin makaronia. Eikä tämä tähän jää, mä tiedän. Aamupainot liekö kolmena päivänä 49 kilon ympärillä.

Mun olo on vain niin tyhjä.

  
Mitä sitten mä teen mun elämällä kun oon mun tavoitteessani?

Neljäänviiteen on matkaa vielä 5 kilon verran, mitä sitten? Varmaan vielä alemmas, mä vain epäilen kestääkö mun pää ja keho tätä enää. Masennus tuntuu ottavan paikkansa mun ajatuksissa, liian kovan otteen.

Etten mä pelkäisi kuolemaa, vaan itseäni eniten.

Ja sitä kuinka tosissani olin viiltämässä ranteeni.

Voimia teille ♥

In my head

Antakaa mun olla

jättäkää mut rauhaan

Yksin omaan maailmaani

saippuakuplia vetyperoksidisissa hiuksissa

kyynel jos toinenkin ja liian paljon anteeksipyyntöjä.

Mä melkein ratkesin itkemään syömispaineissani J:n isovanhempien luona. Olohuoneen nahkasohva (oliko se nahkaa, olin liian ahdistunut jotta voisin nyt muistaa) painoi reisiläskit lyttyyn. Yhteen kasaan, mua etoi. Lasittunut katse tuijotti ei-mihinkään ja suljin mun korvani J:n ääneltä kun se sanoi, että mennään nyt keittiöön. Ei ei älä vittu pistä mua menemään sinne! Mun olo oli syyllinen, kamala ja itsekäs kun J jätti mut olohuoneeseen yksin (tuli myöhemmin takaisin ja halasi lujasti).

Se oli pettynyt ja vihainen, surullinen ja ihan helvetin täynnä mun pelleilyä. Luulen...

Jos kysyisin samaa häneltä, vastaus olisi että en muka ole tosissani. Pää vääristää, mun mieli on kamalan sekainen. Pelokas. Mä en jaksa tätä enää. Mä en jaksa sitä, että muut kärsivät mun takiani ja joutuvat joustamaan.

Mitä mä vastaan niille jotka kysyy miksen syö, ja annanko vain väkinäisiä hymyjä takaisin kun sanotaan, että olen kovin laiha ja kalpea.

Antakaa mun olla

jättäkää mut rauhaan

Yökylässä keskellä viikkoa, ja nukkumaan vasta vähän ennen kolmea.
Nyt mä olen kotona yksin. Ahdistaa, itkettää, ja päässä raivoaa.
Viiltää viiltää, hieman vain.

Ranteeseen mielellään, olisin pulassa.
Reisiin ehkäpä, sen mä ansaitsen.

Uusi rakkausulkoasu. Pidän.

Pidättekö tekin?

I am trying very hard to be here

Mä en oikein tiedä tuntuuko se omalta vielä kirjoittaa tänne.

Kuitenkin kun Her tragic affair oli mulle henkireikä monen kuukauden ajan, eikö liki puolen vuoden verran.

Vierastan vielä, kohta tämä on jo minun omani.

Toisaalta mulla ei ole mitään uutta. Eilen kirjoitin lupauksen. En oksenna, en ahmi. Vaan kuinka kävikään. Kärvistelin vaniljajätskituutti kädessä, ja mä yritin. Oli pakko yrittää, J:n takia. Sen takia, että sen vanhemmat on hiillostaneet sitä niiden epäilyjen takia. Epäilleet mulla olevan jotakin ongelmasyömisen tapaista, kun ikinä en ole syönyt heidän läsnäollessaan, saati muutenkaan J:n seurassa. Vohveli jäi syömättä, ja jäätelö suli sen sisään. Pikalaskentaa mun pään sisällä, kun vilkaisin kääreen ravintoarvotaulukkoa. Hetkessä mä arvioin kalorit, mä olen liian syvällä tässä, mä tiedän. Mun omatuntoa soimasi etten syönyt sitä jäätelöä, edes J:n mieliksi.

Mä odotan vappua.

Silloin mä

nauran, hymyilen,

ahdistun, itken,

pussaan, halaan,

juon alkoholia,

juttelen, tutustun,

kiinnyn, valvon ja elän.

Tahdon vain hetkeksi pois mun maailmasta, siihen todelliseen. Vielä pari päivää siihen hetkeen, mutta pelkään päiviä sen jälkeen. Mä palaan tähän takaisin ja tämä on kamalaa.

Mun huoneessa haisee oksennus.

Mä en tiedä paljonko painan, vaa'asta loppuivat patterit.

Inhottaa ja ahdistaa.