Minä elän yksin

Meri, Kuutti ja Monni odottaa kai mun tulevan kouluun huomenna.

Ahdistus on tällä hetkellä vain niin kokonaisvaltaista,
ettei musta olisi huomenna sosialisoimaan.

Ja jos näytän vähänkään alakuloiselta ja surusilmäiseltä, niin mulla on jokin huonosti. No tottakai mä olen nyt valvonnan alla, viikonloppuna mun arvet oli kova huolen -ja esillenostaminen aihe. Ne suree aidosti, mä en vain jaksa uskoa miksi. Mun maailmassani mä saan olla ainoa huolissani minusta, ja minä otan harteilleni apua tarvitsevien huolet. Minä en ansaitse huolenpitoa, pärjään yksin.

Mun on pakko pärjätä, mä loin tän hirviön.

Mun on tuhottava se yksin.

Mun kaula on purtu mustelmille.

Saan siitä kuittailua ja lähes nolostun.

J oli surullinen tänään. Mä olen vähän enemmän huolissani siitä. Se aukoo vanhoja arpiaan valottaakseen mulle miksi se on sellainen kuin nykyään on. Sen menneisyys parin vuoden takaa on täynnä murhetta, se pysäyttää mut täysin.

Voisipa luja halaus ja sata suukkoa viedä kaikki murheet mennessään.

Siihen lohdutusmenetelmään minusta, kurjasta ihmisrauniosta olisi,
kun en koskaan sanoja kykene luomaan lohduksi.

Koittakaa jaksaa arjen keskellä rakkaani, 

teistä on kyllä siihen!

Pärjäilkää ♥