Sanoihin takertujat

Mä olen ihan helvetin vihainen. Itselleni.
Mun heikkoudelle ja vastuuntunnottomuudelle.
Mun kaaosmaiselle elämälle, sille miten mä olen luonut siitä sellaisen.

Heitin juuri kaiken jääkaapista roskiin. Lukuunottamatta margariinirasiaa, tai leikkele -ja juustopaketteja. Minimoin kaaoksen mielestäni tällä, pelkään sortumista. Pelkään voimaani ahmia ja oksentaa. Sitä kuinka kapenevat ranteeni ovat heikot. Mutta voima mielessäni on suunnaton luomaan perkeleitä mun maailmaani. Käteni lähes tärisevät. Enkä ollut koulussa tänään(kään). Suljin puhelimen, koska pelkään seurauksia. Jälleen kerran.

Mä piiloudun maailmalta.

Itken ja juon kahvia.

Vettä ja laksatiiveja.

Huomenna olen hyvä taas.

Mä olen vähemmän rikkonaista posliinia. Mun maailma ei säröile. Kyllä se aina vähän. Mutta jos suljen surun pois silmistä niin saan hymyjä takaisinkin. Nykyään mun on pyydettävä lupa hymyilyyn. Onko se oikein.

Paino on asettunut 50 kilon paremmalle puolelle.
Neljäänkymmeneen ja yhdeksikköön.
 pilkku jotakin.

Tahdon nesteenpoistajia kadottamaan turvonneen olemuksen.

Tahdon Thyroxinia nopeuttamaan kilpirauhasen toimintaa.

Tahdon pitkät kynnet joilla raapia paha olo pois.