Special

Mä oon yksin tässä kylmässä.

Viima sisällä voimistuu, se ei jätä rauhaan. 

Tämä on sairasta.

Mä ruokin tyhjyyttä mun sisällä ruoalla. Se ei luo helpotusta, ei tähän helvettiin. Miksi mä teen niin, kertokaa mulle miksi. Kuitenkin mä tahdon sen kaiken ulos musta, mä oksennan sen pahan ruman olon pois. Mustaa verta kulkee suonissa, mä näen sen ihon läpi. Joku vei sen kaiken sinne, toi minulle ja pakotti ottamaan vastaan uhrilahjan. Mut on valittu ja kahlittu kantamaan tämä kaikki yksin. Enkä saa sanoa sanaakaan, vaikka J tietää.

Kolme muutakin tietää, ja Vohveli myös.
Se on mun paras ystävä.

Mä piilotin kaiken siltä niin hyvin, ja se kulki mukana mun sairastumisen alkulähteiltä asti. Sitten se sai ominpäin tietoonsa kaiken mitä mä olen käynyt läpi. Mä pelästyin ja etäännyin välittömästi. Jäädytin meidän välit. Vain koska mä pelkäsin. Että jään yksin, etten kelpaa, että koko juttu kasvaa kokoa ja leviää niiden tietoon joiden ei kuulu tietää.

Mulla on ikävä mun ystävää, ja se kysyi nähdäänkö tänään.
Se on kysynyt aiemminkin, useasti.
Mä olen kylmä sitä kohtaan.
Tänään mä en voi.

Mulla on jatkuva ikävä J:n luo, se ei helpota millään. Mä tahdon sen, mutta tajuton ikävä muiden seuraan vaikken mä myönnä sitä. Mä en vain tiedä miten mun pitäisi käyttäytyä Vohvelin seurassa. Mä olen sen silmissä se sama tyttö kuin ennenkin. Mä olen muuttunut mä tiedän, itsekäs ja omahyväinen ämmä. En mitään muuta.