Scared of the dark

49,2

Neljä pilkku kaksi kiloa vielä,

niin minusta on kadonnut 30 kiloa.

Mä en usko tätä. Mä en tule pääsemään edes ensimmäistä opiskeluvuotta uudessa koulussa läpi, saati niin että kolmen vuoden jälkeen mulla olisi paperit perustutkinnosta. Mä tykkään tästä alasta tietyllä tavalla, ihan totta. Vaikka mun jaksamattomuus ja mielenkiinnottomuus on ollut aika voimakkaina viimeaikoina. Koulunkäynti on tähän elämäntilanteeseen vain liian raskasta, henkisesti ja fyysisesti. Samalla kun päässä menee ristikkäin tuhat ajatusta ruoasta. Ei niitä tuntemuksia pääse pakoon. Mä olen pahoillani. Liian usein mä olen pahoillani, eikä se riitä korvaamaan kaikkea. Ja siitäkin mä olen vain kovin pahoillani.

Imuroin, siivoan, vien roskat, käyn kaupassa, käyn kirjastossa, laitan pyörän kuntoon, pesen pyykkiä ja leikin kodin hengetärtä tänään. Parempi mun on saada jotakin aikaiseksi. Tahdon oman kodin. Yksiön tai kaksiön Järvenpään keskustasta. Se olisi kaunis koti, mun koti. Mun ja kanin koti. Tahdon kanin. Vaaleanruskean leijonalupan. Sen nimeäisin Miskaksi.

Hämmentävää. Mun unet ovat kamalan sekavia. Viimeyöt täynnä toimintaa, en pysy perässä itsekään. Nyt kun olen hereillä mä olen miettinyt viimeyötä unimaailmassa. Olen selvästi luonut itsestäni täysin toisen persoonan. Minä olen unissani henkilö, jolla on pelkoja ja muistoja. Mä en ole kokenut paranormaaleja ilmiöitä koskaan itse, mutta tunne siitä että olisin oli todella vahva. Sekin vain unessa. Mun sivupersoonani. Leimatkaa hulluksi. Niin mä tekisin itsekin, mutta tämä tuntuu vain niin mahdottomuudessaan mahdolliselta.

Vielä ehtisin kouluun.
En vain osaa päättää.
Päättämättömyys on mun paheeni.

Kaikki olisi paremmin jos joku kertoisi mulle mitä mä teen, mitä mun kuuluu tehdä. Mitä mun pitää tehdä elämässäni, elämälleni. En osaa itse antaa suuntaa sille. Mä eksyn.