Mä en tee päätöksiä.
Koska yksi hyvä johtaa kymmeneen huonoon.
Mä pelkään epäonnistumista ja leimautumista paskaksi ihmiseksi, jos sanon ei. Mä en tahdo olla se joka saa toisen surulliseksi, pettyneeksi tai vihaiseksi mua kohtaan. Mä pelkään yksin jäämistä. Mä en olisi tässä enää jos olisin missään elämänvaiheessani ollut yksin, vaikka syömishäiriö eristää mut henkisesti muista kokonaan.
On päiviä jolloin se käskee jäädä kotiin vellomaan itsesäälissä ja paastoamaan. Ja sitten on niitä päiviä jolloin mun on pakko ahmia ja oksentaa. Siihen mun elämä oikeastaan rajoittuu.
Ja mua itkettää.
En mä muuta osaakaan enää.
Itkeä. Ahmia. Oksentaa. Ahdistua. Pelätä.
On vaikea päästä ulos kierteestä jonka pohjalle on luonut kokonaan tämänhetkisen minänsä. Tässä en ole minä, se on joku muu. Se joku luo rumimmat ajatukset mun päähäni ja käskee mun tuhota elimistöni. Sitä minä tottelen, mun heikko ruumiini tottelee vahvemman edessä. Mun heikko mieleni on luovuttanut tässä yhden miehen sodassa.
Mä en ole se kenet te luulette tuntevanne.
Mä olen nykyhetki ja tulevaisuus.
Mun menneisyyteni on palanut loppuun tuhkaksi jo aikoja sitten.
Tahdon unohtaa.
Tahdon löytää itseni.
Se kuka olin, oli kauan sitten.
Lihava onnellinen lapsi.
Mulle ei ole jäänyt käteen mitään kahden vuoden aikana.
Nälkiintynyt surumielinen kakara.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti