Sä et tiedä mitään

 

Mun kaksi päivää oli täynnä sekavia tunnetiloja.
Ajatuksia jotka on kielletty, eikä kaukana etteivät mun ranteet auki.

Mä pikkuhiljaa alan ymmärtää miten tärkeä mä olen ihmisenä muille. Mun vuoksi itkettiin ja mun puolesta pelättiin ja huolestuttiin. Arvet käsivarressa kertoo sanatonta tarinaa, pahan olon purkua. Sitä ne pelästyivät kai, mutta eiväthän haavat vielä mitään.

Tärkeyden ja arvon painon kertoo myös se miten paljon J kertoi mulle itsestään, sen menneisyydestä jota ei ruusuilla tanssimiseksi kutsuta. Ja pelästyttiin molemmat kuinka se meni itse shokkiin tunnekuohujen vallasta. Ainakin mä uskoin sen olevan jonkinlainen shokkitila.

Mun ei niin väliä, mutta toivon ainakin että ihmisillä oli kivaa ja hyvä olla. Ainakin naurunremakan alle kaikki paha piiloutui niin hyvin, ettei sitä välttämättä humalassa edes ajatellut.

Vielä hetki sitten kun J oli meillä, me käytiin ulkona kävelemässä ja haalimassa Ben & Jerry's :iä kaupasta. Tarkoitus oli katsoa telkkaria, muttei me ehditty kun J:n kyyti tuli. Mä ahmin mun jäätelöpurkin tyhjäksi, tein leipää ja söin makaronia. Eikä tämä tähän jää, mä tiedän. Aamupainot liekö kolmena päivänä 49 kilon ympärillä.

Mun olo on vain niin tyhjä.

  
Mitä sitten mä teen mun elämällä kun oon mun tavoitteessani?

Neljäänviiteen on matkaa vielä 5 kilon verran, mitä sitten? Varmaan vielä alemmas, mä vain epäilen kestääkö mun pää ja keho tätä enää. Masennus tuntuu ottavan paikkansa mun ajatuksissa, liian kovan otteen.

Etten mä pelkäisi kuolemaa, vaan itseäni eniten.

Ja sitä kuinka tosissani olin viiltämässä ranteeni.

Voimia teille ♥