Last train home

Kiitos teille rakkaat.

Enköhän minä pärjää.

On pakko pärjätä.

Sen edessä minä kumarran.

Minä selviän kyllä.

Jos olisin kuukausi, olisin elokuu
Jos olisin viikonpäivä, olisin lauantai
Jos olisin kellonaika, olisin 11:11
Jos olisin planeetta, olisin Venus
Jos olisin merieläin, olisin simpukka
Jos olisin suunta, olisin pohjoinen

Jos olisin huonekalu, olisin säkkituoli

Jos olisin neste, olisin vesi
Jos olisin puu, olisin tammi
Jos olisin kasvi, olisin lemmikki
Jos olisin säätila, olisin kaatosade ja ukkosmyrksy
Jos olisin soitin, olisin viulu

Jos olisin eläin, olisin varis tai korppi
Jos olisin väri, olisin sininen
Jos olisin vihannes, olisin paprika
Jos olisin ääni, olisin tasainen
Jos olisin alkuaine, olisin Ag (hopea)
Jos olisin automerkki, olisin hippipaku tai kuplavolkkari

Jos olisin laulu, olisin The End - My Chemical Romance
Jos olisin elokuva, olisin Little miss sunshine
Jos olisin kirja, olisin Muumipeikko ja pyrstötähti
Jos olisin ruoka, olisin makaronilaatikko
Jos olisin paikka, olisin milloin mikäkin
Jos olisin numero, olisin 6

Jos olisin alkoholi, olisin kahvilikööri

Jos olisin makeinen, olisin liitulaku
Jos olisin musiikkia, olisin sekoitus lempigenrejäni
Jos olisin puhelin, olisi lankapuhelin
Jos olisin asunto/talo, olisin kerrostaloyksiö
Jos olisin astia, olisin posliinimuki
Jos olisin kirjain, olisin P

tehkää te perässä :-)

Kaikki menee hyvin, kaikki on paremmin. Huomenna jo, malttamaton.

Niin kauan kunhan minua ja J:tä ei erota huomenna mikään.

Ei edes välimatka joka tekee liian usein kipeää.

Time to pretend

 Kyyneleet kulkee iholla kilpaa verivanojen kanssa.

Tätähän mä halusin,
suorastaan janosin.

Kai mun kuuluu olla

ihan

helvetin

tyytyväinen

itseeni

nyt.

helpotus?

pelastus?

en tahdo nukahtaa. en yksin.

Frozen world

Mä en tee päätöksiä.

Koska yksi hyvä johtaa kymmeneen huonoon.

Mä pelkään epäonnistumista ja leimautumista paskaksi ihmiseksi, jos sanon ei. Mä en tahdo olla se joka saa toisen surulliseksi, pettyneeksi tai vihaiseksi mua kohtaan. Mä pelkään yksin jäämistä. Mä en olisi tässä enää jos olisin missään elämänvaiheessani ollut yksin, vaikka syömishäiriö eristää mut henkisesti muista kokonaan.

On päiviä jolloin se käskee jäädä kotiin vellomaan itsesäälissä ja paastoamaan. Ja sitten on niitä päiviä jolloin mun on pakko ahmia ja oksentaa. Siihen mun elämä oikeastaan rajoittuu.

Ja mua itkettää.
En mä muuta osaakaan enää.

Itkeä. Ahmia. Oksentaa. Ahdistua. Pelätä.

On vaikea päästä ulos kierteestä jonka pohjalle on luonut kokonaan tämänhetkisen minänsä. Tässä en ole minä, se on joku muu. Se joku luo rumimmat ajatukset mun päähäni ja käskee mun tuhota elimistöni. Sitä minä tottelen, mun heikko ruumiini tottelee vahvemman edessä. Mun heikko mieleni on luovuttanut tässä yhden miehen sodassa.

Mä en ole se kenet te luulette tuntevanne.

Mä olen nykyhetki ja tulevaisuus.

Mun menneisyyteni on palanut loppuun tuhkaksi jo aikoja sitten.

Tahdon unohtaa. 

Tahdon löytää itseni.

Se kuka olin, oli kauan sitten.

Lihava onnellinen lapsi.

Mulle ei ole jäänyt käteen mitään kahden vuoden aikana.

Nälkiintynyt surumielinen kakara.

Scared of the dark

49,2

Neljä pilkku kaksi kiloa vielä,

niin minusta on kadonnut 30 kiloa.

Mä en usko tätä. Mä en tule pääsemään edes ensimmäistä opiskeluvuotta uudessa koulussa läpi, saati niin että kolmen vuoden jälkeen mulla olisi paperit perustutkinnosta. Mä tykkään tästä alasta tietyllä tavalla, ihan totta. Vaikka mun jaksamattomuus ja mielenkiinnottomuus on ollut aika voimakkaina viimeaikoina. Koulunkäynti on tähän elämäntilanteeseen vain liian raskasta, henkisesti ja fyysisesti. Samalla kun päässä menee ristikkäin tuhat ajatusta ruoasta. Ei niitä tuntemuksia pääse pakoon. Mä olen pahoillani. Liian usein mä olen pahoillani, eikä se riitä korvaamaan kaikkea. Ja siitäkin mä olen vain kovin pahoillani.

Imuroin, siivoan, vien roskat, käyn kaupassa, käyn kirjastossa, laitan pyörän kuntoon, pesen pyykkiä ja leikin kodin hengetärtä tänään. Parempi mun on saada jotakin aikaiseksi. Tahdon oman kodin. Yksiön tai kaksiön Järvenpään keskustasta. Se olisi kaunis koti, mun koti. Mun ja kanin koti. Tahdon kanin. Vaaleanruskean leijonalupan. Sen nimeäisin Miskaksi.

Hämmentävää. Mun unet ovat kamalan sekavia. Viimeyöt täynnä toimintaa, en pysy perässä itsekään. Nyt kun olen hereillä mä olen miettinyt viimeyötä unimaailmassa. Olen selvästi luonut itsestäni täysin toisen persoonan. Minä olen unissani henkilö, jolla on pelkoja ja muistoja. Mä en ole kokenut paranormaaleja ilmiöitä koskaan itse, mutta tunne siitä että olisin oli todella vahva. Sekin vain unessa. Mun sivupersoonani. Leimatkaa hulluksi. Niin mä tekisin itsekin, mutta tämä tuntuu vain niin mahdottomuudessaan mahdolliselta.

Vielä ehtisin kouluun.
En vain osaa päättää.
Päättämättömyys on mun paheeni.

Kaikki olisi paremmin jos joku kertoisi mulle mitä mä teen, mitä mun kuuluu tehdä. Mitä mun pitää tehdä elämässäni, elämälleni. En osaa itse antaa suuntaa sille. Mä eksyn.

Sanoihin takertujat

Mä olen ihan helvetin vihainen. Itselleni.
Mun heikkoudelle ja vastuuntunnottomuudelle.
Mun kaaosmaiselle elämälle, sille miten mä olen luonut siitä sellaisen.

Heitin juuri kaiken jääkaapista roskiin. Lukuunottamatta margariinirasiaa, tai leikkele -ja juustopaketteja. Minimoin kaaoksen mielestäni tällä, pelkään sortumista. Pelkään voimaani ahmia ja oksentaa. Sitä kuinka kapenevat ranteeni ovat heikot. Mutta voima mielessäni on suunnaton luomaan perkeleitä mun maailmaani. Käteni lähes tärisevät. Enkä ollut koulussa tänään(kään). Suljin puhelimen, koska pelkään seurauksia. Jälleen kerran.

Mä piiloudun maailmalta.

Itken ja juon kahvia.

Vettä ja laksatiiveja.

Huomenna olen hyvä taas.

Mä olen vähemmän rikkonaista posliinia. Mun maailma ei säröile. Kyllä se aina vähän. Mutta jos suljen surun pois silmistä niin saan hymyjä takaisinkin. Nykyään mun on pyydettävä lupa hymyilyyn. Onko se oikein.

Paino on asettunut 50 kilon paremmalle puolelle.
Neljäänkymmeneen ja yhdeksikköön.
 pilkku jotakin.

Tahdon nesteenpoistajia kadottamaan turvonneen olemuksen.

Tahdon Thyroxinia nopeuttamaan kilpirauhasen toimintaa.

Tahdon pitkät kynnet joilla raapia paha olo pois.

Minä elän yksin

Meri, Kuutti ja Monni odottaa kai mun tulevan kouluun huomenna.

Ahdistus on tällä hetkellä vain niin kokonaisvaltaista,
ettei musta olisi huomenna sosialisoimaan.

Ja jos näytän vähänkään alakuloiselta ja surusilmäiseltä, niin mulla on jokin huonosti. No tottakai mä olen nyt valvonnan alla, viikonloppuna mun arvet oli kova huolen -ja esillenostaminen aihe. Ne suree aidosti, mä en vain jaksa uskoa miksi. Mun maailmassani mä saan olla ainoa huolissani minusta, ja minä otan harteilleni apua tarvitsevien huolet. Minä en ansaitse huolenpitoa, pärjään yksin.

Mun on pakko pärjätä, mä loin tän hirviön.

Mun on tuhottava se yksin.

Mun kaula on purtu mustelmille.

Saan siitä kuittailua ja lähes nolostun.

J oli surullinen tänään. Mä olen vähän enemmän huolissani siitä. Se aukoo vanhoja arpiaan valottaakseen mulle miksi se on sellainen kuin nykyään on. Sen menneisyys parin vuoden takaa on täynnä murhetta, se pysäyttää mut täysin.

Voisipa luja halaus ja sata suukkoa viedä kaikki murheet mennessään.

Siihen lohdutusmenetelmään minusta, kurjasta ihmisrauniosta olisi,
kun en koskaan sanoja kykene luomaan lohduksi.

Koittakaa jaksaa arjen keskellä rakkaani, 

teistä on kyllä siihen!

Pärjäilkää ♥

Special

Mä oon yksin tässä kylmässä.

Viima sisällä voimistuu, se ei jätä rauhaan. 

Tämä on sairasta.

Mä ruokin tyhjyyttä mun sisällä ruoalla. Se ei luo helpotusta, ei tähän helvettiin. Miksi mä teen niin, kertokaa mulle miksi. Kuitenkin mä tahdon sen kaiken ulos musta, mä oksennan sen pahan ruman olon pois. Mustaa verta kulkee suonissa, mä näen sen ihon läpi. Joku vei sen kaiken sinne, toi minulle ja pakotti ottamaan vastaan uhrilahjan. Mut on valittu ja kahlittu kantamaan tämä kaikki yksin. Enkä saa sanoa sanaakaan, vaikka J tietää.

Kolme muutakin tietää, ja Vohveli myös.
Se on mun paras ystävä.

Mä piilotin kaiken siltä niin hyvin, ja se kulki mukana mun sairastumisen alkulähteiltä asti. Sitten se sai ominpäin tietoonsa kaiken mitä mä olen käynyt läpi. Mä pelästyin ja etäännyin välittömästi. Jäädytin meidän välit. Vain koska mä pelkäsin. Että jään yksin, etten kelpaa, että koko juttu kasvaa kokoa ja leviää niiden tietoon joiden ei kuulu tietää.

Mulla on ikävä mun ystävää, ja se kysyi nähdäänkö tänään.
Se on kysynyt aiemminkin, useasti.
Mä olen kylmä sitä kohtaan.
Tänään mä en voi.

Mulla on jatkuva ikävä J:n luo, se ei helpota millään. Mä tahdon sen, mutta tajuton ikävä muiden seuraan vaikken mä myönnä sitä. Mä en vain tiedä miten mun pitäisi käyttäytyä Vohvelin seurassa. Mä olen sen silmissä se sama tyttö kuin ennenkin. Mä olen muuttunut mä tiedän, itsekäs ja omahyväinen ämmä. En mitään muuta.

Sä et tiedä mitään

 

Mun kaksi päivää oli täynnä sekavia tunnetiloja.
Ajatuksia jotka on kielletty, eikä kaukana etteivät mun ranteet auki.

Mä pikkuhiljaa alan ymmärtää miten tärkeä mä olen ihmisenä muille. Mun vuoksi itkettiin ja mun puolesta pelättiin ja huolestuttiin. Arvet käsivarressa kertoo sanatonta tarinaa, pahan olon purkua. Sitä ne pelästyivät kai, mutta eiväthän haavat vielä mitään.

Tärkeyden ja arvon painon kertoo myös se miten paljon J kertoi mulle itsestään, sen menneisyydestä jota ei ruusuilla tanssimiseksi kutsuta. Ja pelästyttiin molemmat kuinka se meni itse shokkiin tunnekuohujen vallasta. Ainakin mä uskoin sen olevan jonkinlainen shokkitila.

Mun ei niin väliä, mutta toivon ainakin että ihmisillä oli kivaa ja hyvä olla. Ainakin naurunremakan alle kaikki paha piiloutui niin hyvin, ettei sitä välttämättä humalassa edes ajatellut.

Vielä hetki sitten kun J oli meillä, me käytiin ulkona kävelemässä ja haalimassa Ben & Jerry's :iä kaupasta. Tarkoitus oli katsoa telkkaria, muttei me ehditty kun J:n kyyti tuli. Mä ahmin mun jäätelöpurkin tyhjäksi, tein leipää ja söin makaronia. Eikä tämä tähän jää, mä tiedän. Aamupainot liekö kolmena päivänä 49 kilon ympärillä.

Mun olo on vain niin tyhjä.

  
Mitä sitten mä teen mun elämällä kun oon mun tavoitteessani?

Neljäänviiteen on matkaa vielä 5 kilon verran, mitä sitten? Varmaan vielä alemmas, mä vain epäilen kestääkö mun pää ja keho tätä enää. Masennus tuntuu ottavan paikkansa mun ajatuksissa, liian kovan otteen.

Etten mä pelkäisi kuolemaa, vaan itseäni eniten.

Ja sitä kuinka tosissani olin viiltämässä ranteeni.

Voimia teille ♥